Kesä-elokuu 2006: Rakkauden kesä. Tovi jo kissan hännän vetoa alla, mutta viimeistään helteisenä kesänä syttyi bromance kahden kultivoidun ja pätevän intellektuellin välillä.
Tammikuu 2016: Pari päättää juhlistaa yhteistä rakkauttaan romanttisella matkalla nahkahousujen synnyinseuduille idylliseen Tiroliin. Mikään ei ollut 10 vuodessa muuttunut. Jounin lumberjack-parta tosin aiheutti ihastusta jo kentällä. Samalla myös pientä huolta, mutta onneksi toinen karvoitus oli samassa kuosissa kuin 10 vuotta sittenkin...
Räpellys 2016:lla olisi räpeltäjät ja etenkin naiset olleet vain tiellä, sillä kun Isä ja Poika ovat kahdestaan reissussa, niin silloin nimittäin... No joo, sanois Mats. Väsy ja pöydällä oleva, vauhdilla tyhjenevä Black IPA tekevät tepposia.
Eli totuushan oli siis se, että harvinaisten huonojen tekosyiden takia lähes kaikki räpeltäjät olivat tästä reissusta estyneitä. Onneksi ei harhaanjohtajan tarvinnut olla todellinen alppijokeri, vaan vanha kunnon wingman Jouni lähti sentäs kaveriksi Alpeille.
Alunperinhän meidän piti lähteä laskemaan carving-paratiisin Flachauhun, mutta koska STS:n auttamattoman paska myyntikoneisto ei ollut saanut sinne tarpeeksi lähtijöitä, olimme pakotettuja vaihtamaan kohdetta ja Harhaanjohtaja sai puhuttua meidät useita satasia kalliimmalle matkalle Ischgliin ilman lisämaksua. Simply great, sanoisi Lion #79.
Tuttu setti siis tiedossa. Aamulla aikaisin kentälle. Pojun kanssa lämmin jälleennäkeminen, kamat hihnalle ja kohti aamupalaa. Ja koska oltiin normaalia estrogeenisemmassa seurassa liikenteessä, niin Oak Barrelin iso stobe vaihtui luontevasti pariin lasiin skumppaa mikä oli täydellinen matchi pari päivää tiskillä kuivuneiden munkkien kanssa. Ja nyt en siis puhu paljon ylitöitä tehneen kahvilamyyjän rintavarustuksesta. Kone ilmaan ja matka taisikin sujua jälleen kaikki mahdolliset tietovisat iltapäivälehdistä kisaillen. Voittajaa en muista, mutta hypoteesini olisi aika vankka ilman Kolmogorov-Smirnovin testejäkin.
Perillä odottikin sitten hotelli, joka oli sijainniltaan aivan loistava. Keskellä keskustaa ja alakerrasta lähti kuljetushihna hissille. Kamat totutusti nopeasti paikoilleen ja kauhean nälän yllättäessä (ja siestan ollessa päällä), oli valintamme laskettelukeskuksissa ekaa kertaa nähty Burger King. Ja se chiliburgeri ison Stieglin kanssa oli taivaallinen. Joskin armottomalla nälällä oli kyllä vaikutusta asiaan. Koska nämä reissut menevät jo niin rutiinilla, niin totutusti seuraavaksi etsimään kauppaa ja tutut eväät messiin. Olutta, viiniä, sipsiä, suklaata - ja eikä mitä tahansa suklaata - vaan Kinderin Choko Bonseja !!! Parasta. Suklaata. Ikinä. Suomessa kannattaa väijyä Lidleistä. Näitä lähti muuten tuliaisiksikin koko kaupan valikoima.
Tällä reissulla oli myös ekaa kertaa mukana allekirjoittaneen pleikkari. Änäri uuniin ja kausi käyntiin. Ja koska on vain yksi joukkue, niin KooKoolla hakkaamaan sarjaa. 60 matsia runkkaria ja pleijarit päälle oli kova haaste, josta kuitenkin hienosti selviydyimme. Pelitapamme oli äärimmäisen aggressiivinen, mutta pleijareihin päästiin, mutta siellä sitten mestaruuteen marssinut Tappara ja sen möröksi ristimämme Laineen Pate taputteli oranssimustat kesälomille. Ankara pettymys kaiken sen uhratun ajan ja peukaloiden parkkiintuneet nahat huomiion ottaen.
Ensimmäinen päivä valkeni...itse asiassa kirjaimellisesti valkeni erittäin lumisena ja sumuisena. Voisi jopa pitää yhtenä Räpellys-historian paskimmista päivistä säiden suhteen. Uutta, varsin nuoskaista lunta oli parikymmentä senttiä, sumua, kaikki valkoista ja näkyvyys nollassa. Töppäyksiä pelätän perspainoisena kun painoi 7-8 kilsan kotimäen muutaman kerran alas, niin olut maistui jälleen erinomaiselta. Jäätävän kovassa tikissä olevan Jouninkin ilme oli aika kaikkensa antanut reissun ekassa rinnebaarissa.
Taisi olla myös ainut päivä koko viikolla kun päätimme luovuttaa jo alkuiltapäivästä ja painua kylille vetämään kunnon röstit ja kämpille hakkaamaan änäriä. Jospa seuraava päivä olisi parempi.
Ja kyllähän se oli! Sitten alkoikin taas se Räpellyksille tuttu aurinkojamboree ja maisemakuvien määrä räjähti käsiin. Itävaltaan poikkeuksillisen korkeita huippuja, pilvetöntä taivasta ja normaalia kireämpää pakkasta riitti. Tätä samaa keliä oli aika hyvin pitkin viikkoa. Välillä käväisi vähän pilvessä ja tuulisessa, mutta kelien puolesta oikeinkin hyvä viikko muistaakseni taas. Erikoisuutena vielä se, että parina iltana tuli kunnon lumidumppi (20-30cm), joka antoi meille loistavat mahdollisuudet. Räpeltäjäthän ovat tunnetusti aamun ensimmäisissä hisseissä kyydissä (Jounin aamupaskat tosin laittoivat pelin jännäksi välillä) ja Ischglin erikoisuutena oli kaikkein teiden johtaminen käytännössä samalle alahissiasemalle. Eli kun olimme Pojun kanssa ekana siellä ja laskimme rinnekartan laidasta laitaan, niin pääsimme monena aamuna tekemään jälkemme puuterisille korkkaamattomille rinteille pari tuntia putkeen. Harvoin voi sanoa laskeneensa ekaa kahta tuntia koskemattomia rinteitä ja vieläpä pehmeän lumen pöllyessä munien korkeudella (siis normaalien ihmisten, Matsillahan kärki on monon sisällä...). Ja kun Ischglin ollessa kyseessä olivat kyseiset rinteet todella pitkiä punaisia, joten nautinto oli taattu.
Muutenkin viikon aikana tuli laskettua mielestäni todella paljon. En tiedä olisiko rikottu Schladmingin laskuennätystä, muttei varmaan ainakaan kovin kauaksi jääty. Rinteiden pituus saattoi tehdä yllättävän paljon hyvää kokonaislukemaan. Pääsimmepä laskemaan myös tax-free - reittiä Sveitsiin Samnauhunkin pari kertaa, josta allekirjoittanut pääsi ostamaan verovapaita legoja ja Poju verovapaa whiskyä. Kertoo ehkä jotain elämäntilanteista. Samnaussa kävimme myöskin, ekaa kertaa elämässämme maistamassa tuota Kirsch-viinalla hennostin maustettua rasvapommia, eli aitoa sveitsiläistä juustofondueta. Isot kulhot pelkästään leipää ja sulatettua juustoa. Alkoi ehkä jossain kohtaa tökkiä ja mahan pohjalle jumahtaessaan sitä piti tökkiä sieltä oikein urakalla pöntön pohjalle.
Offareita ei tällä reissulla paljoa laskettua, mitä vähän rinteiden vieressä silloin tällöin. Aamuiset lumidumppien jälkeiset puuteririnteet ajoivat aivan saman asian. Itse tuli tosin kerran lähdettyä yksin seikkailemaan. Kabiini huipulle, josta ei ollut kunnostettua rinnettä alas ja aika kovalla riskillä suuntavaistoon luottaen tamppaus vuoren kääntöpuolelle kohti tuntematonta. Taustalla siintävä kanjoniin pääsystä vahva olettamus, sillä olihan siellä jossain retkeilymajakin, jonne STS teki retken lumikissalla hinaten. Jossain kohtaa tampatessani seuraavan vuorennyppylän päälle tavoitin alppioppaan ryhmänsä kanssa. Sieltä tuli aika ankaraa valitusta kun olin yksin matkassa ilman opasta tai mitään lumiturvallisuusvarusteita. Siihen vain asiallinen "suck my ass titties" ja matka jatkui kohti tuntematonta. Itseä ei vyöryvaara paljoa huolettanut, koska tuuli oli pyyhkinyt kyseisellä seudulla irtolumet aika tehokkaasti pois. Lopulta laakson pohjalta löytyikin kyseinen retkeilymaja ja siltä lähtevä hiihtolatu kohti suunnilleen oikeaa suuntaa. Tasamaahiihtoa noin kolme kilometriä tyynessä auringonpaisteessa toppavaatteet päällä sai aikaan aikamoisen monsuunilmaston laskettelutakin sisälle. Onneksi perillä hissin ala-asemalla odotti huolestunut Poju joka toivotti vastaan kylmän huurteisen kera.
Iltaohjelma oli koko viikon aika lailla änäripainoitteinen. Yhtenä iltana kävimme katsomassa valo- ja laskunäytöksen. Lumikissat ja hiihdonopettajat tekivät kotirinteessä temppujaan, pyron ja musan tahdissa. Oli kyllä ihan magea ja porukkaan pirusti. Harmi, että glühwein-jonot olivat kovin pitkät. Koko viikon teimme myös empiiristä tutkimusta alueen after ski - mestoihin, ja nehän olivat toinen toistaan erilaisempia - NOT!!!. Varmaan lähemmäs kymmenen helvetin isoa ulospäin viatonta hirsimökkiä, mutta kun oven avasi, niin sieltä puski ulos varmaan 30-40 asteinen hien, röökin ja alkoholin hajuinen tunkkainen ilma ja aivan mieletön meluseinä alppidiscosta. Porukkaa oli niin, ettei kirjaimellisesti mahtunut välillä liikkumaan, porukka jo alkuiltapäivästä aivan tuhannen päissään ja useassa baarissa vielä tissitanssijat pöydällä ja irstaat miehet kuolaamassa tiskillä. Mehän vain paheksuimme heitä. Ja näitä paikkoja tosiaan riitti. Tuli kyllä vihdoin katetta joka kohteen mainostamalle Alppien parhaalle after skille. Tosin ei ehkä meidän mielestä paras, mutta äänekkäin ja villein by landslide. Laitetaan pari videoklippiä alle. Ja kyseessä kaksi eri paikkaa vaikkei uskoisi.
Reissun ruokapolitiikka oli aika lailla sitä tuttua perushuttua. Alkusalaatit ja aamupalat olivat sitä samaa huttua koko viikon, eikä illallisetkaan suuremmin tunteita herättäneet suuntaan taikka toiseen. Ruokailusta teki antoisan vieressä istunut 15 hengen SunskaSki - porukka, joka oli vienyt oheisrekvisiitan aivan uudelle tasolle. Meillä oli vain hupparit, mutta heillä olivat bokserit, hupparit, t-paidat, pipot, takit, housut, aamutakit...Olivat myös aikamoisia mukimiehiä. Juttelimme myös pitkään aina tarjoilijamme Davidin kanssa. Aika karua elämää herra vetää. 6-7 päivää viikossa marraskuusta toukokuun alkuun ja töissä aina noin 17-05 tai jotain. Viereisestä pöydästä tarttui kavereiksi myös muuan Ronkaisen pariskunta, johon pääsimme vielä paremmin tutustumaan fondueillallisella. Liekö sen magnum-kokoisen punkkupullon tuhoamminen käynnistänyt tapahtumasarjan joka johti paikallisbaariin, wonderwall-tulkintaan, öiseen soittoon Matsille ja Tapsalle, bros before hos - huutoihin fistit pystyssä ja seuraavan päivän yhteislaskuun Ronkaisen perheen kanssa. Tero vähän valitteli oloaan ja ihmetteli miten me Jounin kanssa jaksoimme heti aamusta laskea täydessä tikissä. Se on se kokemus elämästä ja näistä reissuista. Tämä kaunis tapahtumaketju huipentuu tammikuussa 2017 kun kaksiäänisestä wonderwall-tulkinnasta hurmioituneena Tero päätti uskaltautua mukaan Räpellys-poppooseen. Hatunnosto rohkeudesta. Et tule katumaan päätöstäsi.
Osallistujamäärältään pienin räpellys räpelletty. Oikein hieno reissu silti. Aina ikävä muita kanssaräpeltäjiä, mutta kahden hengen iskuryhmä suoritti viikon aidossa räpellys-hengessä hienosti läpi. Ja onpahan meillä Jounin kanssa hupparin selässä harvinaiset Ischgl 2016 - tekstit. Hieno setti ja tammikuussa jälleen one more year tulossa. Harhaanjohtaja - over and out.
Oman huippumme alla/länsipuolella onkin sitten vielä pidempiä punaisia isojen tuolihissien kera. Näitä rinteitä kelpaa laskea useampanakin päivänä ja varmaankin etenkin aamusta priimakunnossa ennen ruuhkia. Col Bassetilta lähtee helvetin pitkä ja suuren korkeuseron rinne aivan alas asti Jouvenceauxin kylään saakka. Col Basset on muutenkin huippu, jolle pitää nousta kun siirrymme Sansicarioon, Sestriereen tai Ranskan keskuksiin. Col Bassatilta palatessamme saamme jälleen tehtyä perinteeksi muodostetun helvetin pitkän loppulaskun ilman taukoja kämpille.
Seuraava laakso länteen on Sansicario. Tuo pyhään ammattitappajaan tai sikariin viittaava alue. Voisimme ainakin toista etymologiaa kunnioittaa alueella, vai mitä Mats ja Juha? Sansicariossa oli Torinon 2006 olympialaisten naisten Super-G-piste ja syöksy. Se toimi myös ampumahiihtokeskuksena. Sitäkin olisi kiva kokeilla. Ja tuota super-g:tä. Veikkaan, että tämän reissun suosikkirinne tulee olemaan tuo arvokisoista tuttu Olimpica. Helvetin pitkä punamusta rinne, jota voi jatkaa vielä eteenpäin Cesanan kylään, jolloin saadaankin jo 1200 korkeuserometriä. Olympialaisissa molemmat lajit vei muuten Michaela Dorfmeister, joka ei muuten ulkoisesti ole mikään Lindsay Vonn. Saa nähdä kuka on meidän porukan dorfmeister? Sind Sie meine dorfmeister? Jaaaaa....
Sansicariosta pohjoiseen onkin sitten alueen ehkä tunnetuin keskus - Sestriere. Täällä oli loput olympialaisten alppihiihdoista. Alue sijaitsee vielä korkeammalla puurajan yläpuolella. Motta- ja 
