Tulin, näin, räpelsin: Verbier-raportti

Kuin huomaamatta on lähes neljä vuotta kulunut siitä, kun pääsin vihdoin osalliseksi maineekkaasta perinteestä nimeltä Räpellys. Tuo neljän vuoden takainen kokemus on edelleen ainoa laatuaan, mutta nyt kun seuraava sukellus tuohon kiehtovaan maailmaan on jo käsin kosketeltavan lähellä, lienee aika näpytellä ruudulle muutama sana siitä, miltä Räpeltäminen tuolloin kauan sitten tuntui.

Vaikka Räpellys oli minulle ensimmäinen laatuaan, tiesin kuitenkin jollain tasolla mitä odottaa. Koska myös kaikki tätä tekstiä lukevat tietänevät varsin hyvin Räpellyksen syvimmän olemuksen, keskityn käsittelemään niitä aiheita, joita itse pidin yllättävinä tai jostain muusta syystä huomionarvoisina. Näistä asioista ensimmäinen on laskupäivä numero 1, jonka jännittävyys nousi ajoittain jo pelottavuuden puolelle, ja muutaman kerran ei onnettomuuskaan ollut kovin kaukana (Alpeille lähtöäni edelsi siis yksi (1) harjoituskerta Mielakassa). Räpellysperinteestä poiketen ensimmäisenä laskupäivänäni Alpeilla ei sää räpeltäjiä suosinut, ainakaan aamulla. Maan ja taivaan erottamisen vaikeus ja se vauhti, jolla kokeneemmat räpeltäjät uhkasivat välillä kadota horisonttiin johtivat siihen, että muutaman kerran jouduin taiteilemaan reilusti yli oman laskutaitoni, eikä kaatumisiltakaan vältytty. Mitään vakavaa ei kuitenkaan onneksi tapahtunut kiitos sen, että Harhaanjohtaja piti letkan vauhdin ainakin suurimman osan ajasta varsin maltillisena, ja Pussel puolestaan tuki minua toimien peräpään valvojana. Matsin panos lienee ollut tasoittaa rinteen jyrkimpiä kohtia muutamilla nyrkiniskuilla. Tuota innostuksen, pelon ja Alppien vaikuttavuuden aiheuttaman ihmetyksen ja totaalisen hämmennyksen värittämää päivää muistelen yhä lämmöllä, sillä ensi kerta Alpeilla on kokemus, jota ei vain voi toistaa.

Kun ensimmäisestä päivästä oli selvitty, alkoi tuntuma laskemiseen parantua päivä päivältä, ja viimeisinä päivinä pelko oli vaihtunut vauhdin hurmaan muiden räpeltäjien selkien pysyessä pitkässäkin rinteessä juuri ja juuri näköetäisyydellä. Silti jännittäviäkin hetkiä mahtui mukaan, ja seikkailu mustalla kumpareikoilla ei ehkä rikkonut ennätyksiä liikkeen sulokkuuden saralla.

Liikkeen suloisuuden saralla sen sijaan rikottiin ennätyksiä, kun koko porukka harjoitteli iltaisin käsillä seisontaa seinää vasten kämpällämme, mikä sai alakerrassa asuneen ruotsalaisen mieskaksikon suorastaan hämmentyneen pelokkaaksi. En tiedä mitä pojat luulivat kämpässämme harrastettaneen kaatumisista johtuvan jytinän vuoksi, mutta silmistä oli luettavissa ilmiselvä halu päästä mukaan...Tuosta pääsemme aasinsillalla ripasepaa tauottaneeseen parisuhdepeliin, jossa allekirjoittanut ja Mats pyyhkivät Isillä ja Pojulla lattioita. On tosin myönnettävä, että vaikka voitto tuli näytöstyyliin meille, oli pelin kovin yksittäinen suoritus vastustajajoukkueen käsialaa.

Reissun ehdottomia kohokohtia oli rinnepiknikki, joka sisälsi aikamoista jekuttelua. Why not? Kävelyvauhtinen lasku majapaikan pihaan oli yllättävän pelottava tuon kokemuksen jälkeen. Lisäksi alkuillan seesteiset hetket Pub Montfortin terassilla eivät unohdu ikinä.

Huonojakin hetkiä mahtui mukaan: brittideucheja oli täälläkin riittämiin (ei sinänsä ihme täällä, kun niistä ei pääse eroon edes Japanissa) ja kaikista maailman hirveistä yökerhoista hirvein oli ehkä juuri Verbierissä. Ahtaudessaan, kalleudessaan ja yrmeydessään mikään ei vedä vertoja tälle kyseiselle hirvitykselle, jonka nimeä en enää muista. Paikan pohjapiirros oli iso T, jonka yläpalkin päissä oli pienet tanssilattiat ja baaritiskit. Liikkuminen kapeilla käytävillä ilman Matsia muurinmurtajana olisi jäänyt kokonaan haaveeksi.

Yhtä kaikki, Räpellys oli loistelias kokemus, jota nyt siis lähdetään toistamaan! Kiitokset näin helvetin myöhään matkaseuralle sekä oppaina toimineille biatch-Annalle (kirjeenvaihto oven välityksellä oli kyllä mukavaa) ja deuche-Jesselle!

-Idioottikuningas

P.S. Ruoat olivat hyviä vaikka tällä kertaa ei ollutkaan niin, että Mats Sundin är...