No niin, maapallo on kiertänyt aurinkoa noin 43 % radastaan ennen kuin allekirjoittanut katsoo ajankohtaiseksi kirjoittaa raportin kaikesta siitä, mitä Champoluc-räpellykseksi kutsutaan. Huhhahhei ja rommia pullo! Sanomattakin on selvää, että hauskaa oli, mutta myös rankkaa. Se tiedetään. Here we go!
Räpellys alkoi perinteiseen malliin: lentokentällä koettiin iloisia jälleennäkemisiä ja tunnelma oli korkealla. Räpeltäjien olemuksen siirtyessä yhä lähemmäs kohteena ollutta alppikylää tultiin lopulta siihen pisteeseen, että oltiin bussissa. Tällä kertaa bussissa oli mukana valioluokan känniääliöitä, joita ei saanut kuriin sitten millään. Yleensä tuo määritelmä viittaa räpeltäjiin, mutta tällä kertaa vauhdissa olivat Harri ja Jukka, jotka toden totta osaavat näyttävän sisääntulon jalon taidon. PERKELE! Kuin ihmeen kaupalla kukaan ei bussimatkalla kuollut, eikä aivan täydellistä hermoromahdustakaan nähty, joten so far so good. Tai kuten kuten kuten kuten kuten kuten voisi myös sanoa: hitherto so good.
Pääsimme perille kylään, saimme varsin hienon kämpän. Mitä itse kylään tulee, niin se on tähän asti näkymistäni alppikylistä ehdoton suosikkini: jotenkin paikan idyllisyys oli käsin kosketeltavissa, toisin kuin viimeisenä tuskaisena paikallaolo päivänä ihaillut paikalliset maisemat. Oli muuten mustaa kryptoniittia hengailla viimeisenä päivänä tuntikaupalla krapulapäissään siellä helvetin kylässä. STS, HERÄTYS! PERKELE!
Ensimmäisen hyvin nukutun ja kuorsatun yön jälkeen oli sitten aika lähteä mäkeen. No ei sentään, jäimme kyllä paikalle ja aloimme lasketella. HAH! Ensimmäiset laskut olivat totutun haparoivaa meininkiä. Toiset laskut vähän parempia. Kolmannella kerralla en osaa enää sanoa. Offareille oli päästävä. Allekirjoittanut joutui Misleaderin offari-koulunpenkille ja sai hylätyn arvosanan. Se masensi, mutta lopulta sain offarimeininkiä ihan koko rahan edestä: vain muutaman sadan metrin säteellä merkatusta rinteestä löytyi ihan riittämiin jännitystä, vaaroja, kaatuiluja ja lumihankeen jumittautumista tämän pojan makuun. SO GOOD! MEET GUEST-RÖ! Kun kuunteli Midleaderin ja Juhan tarinoita vähän pidemmiltä offarirykäisyiltä, ei voi kuin ihmetellä, että kukaan ei ole kuollut Räpellysreissuilla; rinteessä, sen ulkopuolella tai alkoholimyrkytykseen. Alkoholimyrkytyksestä puheen ollen: viimeinen ilta oli kohtalaisen railakasta mallia jopa tällaisilta vähän vanhemmilta sediltä. Allekirjoittanut sai elämänsä kovimpien joukkoon kuuluvan jumituskohtauksen, jota seurasi ehkä kovin vonkausdraivi ikinä, totutuin lopputuloksin. Jouni otti kovaa roolia ja sai ansaitun palkinnon kovasta duunistaan. (edellinen ei tarkoita yhtään mitään) Meno oli kova, ja sen tunsi sitten myös nahoissaan seuraavana päivänä, jonka tästä eteenpäin nimitän vuotuiseksi kryptoniitti-päiväksi. All heil Lex Luthor!
Hei, ei yhtään päivää ilman kaatumista ja muutama semi-pelottava isku päähän sekä yksi törmäys, jossa hengenlähtö enemmän kuin lähellä! Siinä ei kuusi mestaruutta paljon paina. Ihme, että kukaan räpeltäjä ei ole.... ei kun tuon mainitsinkin jo. PERKELE! Mutta vakavasti puhuen: Jounin vartalo on kaunis....
Olipa hieno reissu. Minä rakastan teitä pojat. Aina ja ikuisesti. Erityisesti ensimmäisen laskupäivän jälkeinen ilta oli hieno! PERKELE* ½!
When I was seventeen, I drank some very good beer. Very good beer I purchased with a fake ID. My name was Brian McQueen, I stayed up listening to queen, when I was seventeen....
Reissulla todennäköisesti tapahtui vaikka mitä mielenkiintoista ja hauskaa. En enää jaksa ikävä kyllä vaan muistaa mitä. PERKELE! Kiitos, anteeksi ja näkemiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti