Reissuraportti Bad Gastein osa 2/2

Ensimmäisen laskupäivän aamu koitti viimein hyvin nukutun yön jälkeen(viimeinkin unta) ja tunnelma oli vähintäänkin odottava. Maisemat olivat jylhät, eikä rinteistä pystynyt niiden juurelta sanomaan juuri mitään. Ei siis muuta kuin sukset kantoon ja 500 metrin kävelymatka monoilla lähimmälle hissille. Matka ei sinänsä ollut pitkä, mutta haastavan siitä teki lähes puolet matkasta kattava jyrkkä nousu. Hiki oli kova mäen päällä ja jalat lähes hapoilla. Tästä oli hyvä lähteä laskupäivään ja tämän saman rituaalin suoritimme joka päivä. Itselläni monoilla kävely aiheutti sen, että puolessavälissä viikkoa sekä laskeminen että monoilla käveleminen tekivät reippaasti kipeää. Molempiin sääriin kasvoivat isot ja arat patit. No jos nyt jotain hyvää pitää sanoa tuosta tuskasta, niin tulipahan hankittua sittemmin kunnon monot ja sukat.

Mutta sitten taas takaisin itse tarinaan: Ensimmäisen kerran, kun lähdimme laskemaan huipulta alas, tunne oli aivan mieletön. Maisemat olivat henkeä salpaavat, keli mitä mainion ja rinteet aivan huippukunnossa. Ainoa huolenaihe oli se, että vieläköhän sitä osaa laskea kolmen vuoden tauon jälkeen. Muutama lasku siinä meni, mutta sen jälkeen homma alkoi sujua jo vanhaan malliin. Se mikä on kerran kunnolla opeteltu, ei hevillä unohdu. Kaikki laskupäivät olivat enemmän tai vähemmän samanlaisia. Ne noudattivat seuraavanlaista kaavaa: Aamulla rinteeseen ja sukset kohti ennalta sovittua kohdetta. Koko päivä skimbaamista joko porukassa tai erikseen. Tämä tarkoitti lähinnä sitä, että minä ja Heidi laskimme rinteessä ja loput kävivät kokeilemassa pöpeliköitä rinteiden ulkopuolella. Pidimme tietysti päivän aikana myös pari taukoa rinnekahviloissa, joista toinen oli ruokatauko ja toinen oluen mittainen tauko.:) Rinteiden sulkeuduttua ohjelma noudatti myös tuttua ja turvallista kaavaa. Ensiksi kamat kuivamaan, pari bisseä ja kortit mukaan saunaan. Saunomissession jälkeen päivälliselle, josta jatkoimme kohti ilta-aktiviteetteja. Paria iltaa lukuun ottamatta tämä tarkoitti loppuillan kestäviä ripaseiska ja viimeinen tikki sessioita. Tässä vaiheessa iltaa (siinä klo 22:30) väsytti yleensä niin paljon, ettei ollut juuri epäselvyyttä mitä seuraavaksi tapahtuu. Kämppäkaverini Misleader yleensä nukahti alle kolmessa minuutissa. Miestä ei ole suotta kehuttu lahjakkaaksi nukkujaksi.

Allekirjoittaneen suosikkirinnekohteet olivat ehdottomasti Sportgastein ja Graukogel. Näistä jälkimmäisessä ei juuri muita laskijoita näkynyt ja rinteet olivat riittävän jyrkkiä ja vieviä. Pienenä knoppitietona mainittakoon se, että Graukogelissa oli joskus muinoin laskettu maailmancuppia. Graukogelin pieninä miinuksina mainittakoon syrjäinen sijainti ja kopittomat hissit. Tuolihisseissä oli välillä kylmä tuulisessa ja kirpeässä pakkassäässä. Sportgastein taasen oli erittäin hyvä hiihtokeskus, jossa kyllä oli väkeä, mutta ei liikaa. Rinteet olivat kaikki vähintäänkin hyviä. Sokerina pohjalla puolen kilometrin mittainen musta rinne, jossa haasteita riitti. Tänne kohteeseen myös aurinko taisi paistaa koko päivän ilman suurempia varjopaikkoja. Miinuksena mainittakoon tänne sama juttu kuin Graukogelissa eli hieman syrjäinen sijainti, jonka vuoksi bussimatka oli pakollinen. Itselleni on jäänyt useasta eri reissusta hieman semmoinen kuva, että parhaat rinteet löytyvät yleensä hieman syrjäisemmistä paikoista. Huonoimmat rinteet löytyvät lähes poikkeuksetta hotellien (ja isoimpien juottoloiden) läheisyydestä. Laiskimmat ja heikoimmat laskijat tuntuvat lanaavan näistä rinteistä kivet ja risut esiin.

Reissulla totta kai sattui ja tapahtui kaikennäköistä. Lopuksi ajattelinkin mainita muutamia mainitsemisen arvoisia faktoja, tarinoita ja legendoja. Aloitetaan vaikka faktalla siitä, että Bad Gasteinin pisin yhtäjaksoisesti laskettavissa oleva rinne oli 13 km pitkä. Totta kai laskimme kyseisen rinteen kokonaan ilman taukoja. Jalat huutivat ala-asemalla hallelujaata, mutta vetona lasku oli vähintäänkin hyvä.

Koko reissun hauskin ja muutenkin paras ilta oli fondue ilta. 25 eurolla sai syödä niin paljon kuin vain jaksoi ja totta kai otimme tavoitteeksi, etteivät paikan omistajat tee meillä voittoa. Mielestäni tässä myös onnistuimme. Luigit kantoivat epäuskoisina meille ruokaa pöytään sen minkä kerkesivät. Kun olimme hiljaisina syöneet noin kolmen vartin verran (sillä eihän suomalainen puhu aterian aikana mitään small talkia), alkoi juttu vihdoin luistamaan. Pöydässä vallitsi jatkuvasti paheneva kollektiivinen hepuli. Lopulta pankin räjäytti Kettu kertomalla tarinansa viimeisestä kerrasta, kun paska tuli housuun. Tätä tarinaa kuunteli jokainen vedet silmissä ja maha kipeänä.

Räpeltäjien reissun aikana syntyi myös hieman toisenlainen legenda, jossa tässäkin tarinassa päätähtenä hääri Kettu. Itse olin legendan syntyhetkellä saunomassa tavallisessa saunassa. Kettu, Mats ja Masa olivat menneet viereiseen turkkilaiseen saunaan. Suihkuhuoneeseen pamahti pari teini-ikäistä ruotsalaista neitiä bikinit päällä ja hetken aikaa pähkäiltyään he päättivät mennä turkkilaiseen saunaan. Itse tosiaan istuin viereisessä normisaunassa ja kuulin todella selvästi tyttömäisen huudahduksen OIJOI OIJOI! Samassa huomasin kuinka neidit tulivat vauhdilla ulos höyrysaunasta kera kiusaantunein ilmein. Legenda kertoo, että huudahdus johtui siitä, kun he huomasivat ilkosillaan saunovan Ketun.=)

Hotellilla vietettyjen saunomissessioiden lisäksi kävimme tutustumassa paikalliseen kylpyläkulttuuriin. Oppaiden mukaan jo munaiset roomalaiset kävivät Bad Gasteinissa kylpemässä lämpimissä vesissä. Kylpylän vesi oli jonkunlaista radon vettä, jonka vuoksi sitä ei suositeltu ihmisille, joilla oli ollut tai on syöpä. Myönnettävä on, että mukavahan sitä oli lillua 40 asteisessa vedessä ulkona. Kroppa vedessä, pää pinnalla ja ulkoilman lämpötila oli miinus 10 astetta. Melkoinen kontrasti. Kylpylässä oli kymmenkunta erilaista saunaa, kuten esimerkiksi infrapunasauna, mutta eihän me niitä suomalaisina ymmärretty. Paras sauna oli perinteinen suomalainen sauna kylpylän katolla, josta pääsi mukavasti suoraan pyörimään lumihankeen. Ei ihme, että sairastuin pieneen flunssaan reissun viimeisenä päivänä.

Kaikkia mainitsemisen arvoisia tarinoita en kerta kaikkiaan jaksa kirjoittaa. Mainitsematta jää mm. kun Mats tyhjentää Black Jackin Casinolla tai kun Masa käy testaamassa offaria talon katolla. Niin ja tietenkään unohtamatta Beach partyja, joista Masa olisi päässyt maistamaan hollantilaista lihaa. Tämä reissu oli loistavia tarinoita täynnä. Haluan kuitenkin päättää raporttini riipaisevaan tarinaan itsestäni, Räpeltäjästä. Tämän tarinan kerron kahdesta syystä. Toinen syy on se, että reissuraportti saa arvoisensa räpellyslopun. Toinen ja oikeastaan se tärkeämpi syy on se, että vien Masalta ilon kertoa tätä tarinaa aina vain uudestaan näillä reissuillamme.;) Here we go. Kaikki muut reissun Räpeltäjät olivat jo päässeet koteihinsa, kun minä ja Masa olimme vielä matkalla kohti koteja, jotka tuolloin sijaitsivat vielä Lappeenrannassa. Matkasimme junalla lauantai-iltana ja päätimme siinä ruveta taas pelaamaan viimeistä tikkiä ajan kuluksi (aivan kun reissulla ei olisi tarpeeksi jo korttia pelattu). Allekirjoittanut taisi olla liekeissä ja korttituurikin oli kohdillaan. Kohtalaisen kivuttomasti onnistuin kasvattamaan yli kymmenen pisteen johdon Masaan. Tämä oli tilanne vielä Taavetin kohdalla, mutta siinä vaiheessa tuuri muuttui ja Masa heräsi pelaamaan. Kun tuli kuulutus ”Seuraavaksi Lappeenranta”, päätimme pelata vielä viimeisen jaon. Johdin siinä vaiheessa vielä pinnalla eli tilanne päättyisi joko voittooni tai tasuriin ellei Masa onnistu tekemään kakkoslopetusta. No arvata saattaa, että sehän pentele onnistui. Onnistuin siis puppeloimaan yli kymmenen pinnan johdon matkalla Taavetista Lappeenrantaan. Päätänkin reissuraporttini kommenttiin: ”Vain aito Räpeltäjä voi turata näin!”